PILAPIIRTÄJÄN PAINAJAINEN

Tiistai 17.5.2016 klo 16:33 - Merja Metsänen /Itä-Häme, Päivän vieras 17.5.2016

Itae-Haeme_-_2016-05-16_print_1700.jpg

Kommentoi kirjoitusta.

ERILAISIA, MUTTA YHTÄ HYVIÄ MAAILMOJA

Torstai 25.2.2016 klo 20:07 - Merja Metsänen /Itä-Häme, Päivän vieras 23.2.2016

hage_350.jpg

Hage Mukwendje syntyi 25 vuotta sitten Afrikassa pienessä Namibian Okalongon kylässä. Hänen piirtämisintoaan ei kylän köyhissä ja alkeellisissa olosuhteissa katsottu hyvällä, eikä kuvantekemisen taidon kehittäminen siellä ollut muutenkaan helppoa. Kylässä ei ollut edes sähköä, joten valoisa aika oli käytettävä tarkasti ja tehokkaasti vuohien hoitoon ja koulunkäyntiin, eivätkä paperit ja kynätkään taineet olla ihan lähikaupasta ostettavissa. Hage sai aina kuitenkin jostain nipistettyä valoisan hetken myös piirtämiselle. Namibian maaseudun kouluissa ei opeteta kuvataidetta, eikä siellä ole gallerioita tai edes taiteilijoita, joten Hage on varmasti ollut kummajainen omassa kasvuympäristössään. Hän kokee kuitenkin syntyneensä taiteilijaksi, joten vaihtoehtoja ei ollut ja kehnot olosuhteet hän otti vastaan voitettavina haasteina. Jossain vaiheessa joku ymmärtäväinen sukulainen onneksi ymmärsi auttaa Hagen pyrkimään Windhoekin taidekouluun. Muutto kotikylästä suureen kaupunkiin oli valtava muutos nuorelle taiteilijan alulle. Onneksi kaupungin houkutukset eivät hullaannuttaneet nuorta miestä pilalle, vaan taiteen tekemisen uudet mahdollisuudet avasivat hänelle ihan uuden maailman; koulutusta, taidetta, taiteilijatovereita, materiaaleja ja mahdollisuuksia. Hän sai töitään myytyä ja hankki elantoa myös graafisena suunnittelijana.

Hage piirtää ja maalaa eri tekniikoin. Kehittyäkseen taiteilijana sekä saadakseen vaikutteita ja vuorovaikutusta hän tuli helmikuun ajaksi työskentelemään Joutsaan taiteilijaresidenssiin. Taas oli edessä aivan uusi maailma. Kylmää, hiljaista, lunta ja erilaisia ihmisiä ja tapoja tehdä taidetta! Hage nauttii suomalaisesta talvesta ja kuvaa itsensä lähes päivittäin lumisessa maisemassa jaettavaksi sosiaalisen median kautta ystäville Afrikkaan. Hän on myös hyvin tuottelias taiteilija, jolta syntyy päivittäin uusia piirroksia, ei mitään luonnosteluja, vaan heti suoraan valmista, paperia säästäen tietysti.

Taiteilijoille on tärkeää välillä päästä pois omista tutuista ympäristöistä, jotta taiteentekeminen ei jää junnaamaan samoihin uomiin. Hage sanoo ymmärtävänsä, että taiteella on oikeasti suuri vaikutus yhteiskuntaan. Sillä voidaan parantaa maailmaa auttamalla ihmisiä näkemään ja ymmärtämään toisenlaista ja toisin. Sen hän myös katsoo omaksi tehtäväkseen ja sitä hän toteuttaa vaikkapa tuomalla omaa Okalongon kylässä kasvanutta ihmisyyttään ja taidettaan Joutsaan ja viemällä Joutsan kokemuksiaan kuvina ja kertomuksina Namibiaan. Kaksi maailmaa ovat kohdaneet, hyvin erilaisina mutta yhtä hyvinä, kuten Hage asian kauniisti ilmaisi.

https://www.facebook.com/Hage-Mukwendje-ART-806190269404138/

Kommentoi kirjoitusta.

PERUSASIOITA

Keskiviikko 24.6.2015 klo 16:38 - Merja, Itä-Hämeen Päivän vieras -kolumni 22.6.2015

hyvinvoinninseuraukset_ariliimatainenH2010_300.jpgTuore hallitusohjelma pyrkii tunnistamaan kulttuurin hyvinvointimahdollisuudet entistä paremmin. Se haluaa madaltaa taiteen kynnystä jokaiselle suomalaiselle sopivaksi edistämällä julkisen taiteen esittämistä. Se myös painottaa lasten ja nuorten kulttuuriin, mikä tarkoittanee muun muassa taiteilijoiden työllistämistä nuorisotyöhön ehkäisemään nuorten syrjäytymistä. Vähäisiä, mutta hyviä tavoitteihan nuokin ovat, mutta lisäävät entisestään sitä vaaraa, että taiteesta tulee helppoa ja mautonta pullamössöä. Taiteen itseisarvo unohtuu sosiaalityön alle ja taiteilijoista tehdään hoivatyöntekijöitä, terapeutteja ja matkailunedistäjiä.

Taiteen hyvinvointivaikutusten jaloa mantraa hoettaessa ollaan lujaa vauhtia menossa ojasta allikkoon. Yhteisötaide ja prosenttiperiaate ovat yhteiskunnalle hyvää tekeviä, mutta kahlitsevat helposti taiteilijoita yhteiskunnan ja bisnestalouden orjiksi, tekemään tarkkojen ohjeiden mukaista sapluunataidetta ja huolehtimaan kanssaihmisten hyvinvoinnista. En ole taiteilijoiden työllistämistä vastaan, mutta toivon todella, ettei kenekään taidekoulua käyvän nuoren tavoite ole valmistua lopulta lähihoitajaksi. Taiteilijan työ on tehdä taidetta. Itsenäisesti, vapaasti ja kokeillen. Taidelaitosten tehtävä on tuottaa ja esittää hyvää taidetta, ei viihdyttää kaikkia ihmisiä. Yleisöksi pitää riittää pienikin aitoa taidetta janoava joukko, on hyväksyttävä se tosiasia, etteivät kaikki suomalaiset koskaan käy taidenäyttelyissä, vaikka kynnys poistettaisiin kokonaan. Se heille suotakoon paheksumatta, en minäkään käy urheilukisoissa.

Näyttelynjärjestäjänä saan jatkuvasti olla laskemassa ja raportoimassa kävijämääriä ja medianäkyvyyden palstamillimetrejä, vaikka en itse pidä niitä ollenkaan minään laadun mittareina. Taidetapahtumien tehtävä ei ole tuottaa tilastoja, vaan tehdä hyvää sisältöä, eikä sellainen suinkaan aina vedä suuria kävijämääriä. Huvipuistot ovat erikseen. Olen myös kuullut väitettävän, etteivät ihmiset kesällä jaksaisi paneutua mihinkään syvälliseen, vaan haluavat taiteelta silloin vain kepeää kauneutta ja helppoutta. Olen toista mieltä. Kuulen jatkuvasti näyttelystä poistuvan yleisön sanovan että tulipas hyvä mieli. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on nykytaidenäyttely, jossa on myös vakavaa sanomaa ja rankkojakin teoksia. Hyvä mieli jää päällimmäiseksi, koska hyvä taide tekee sen. Taide on hyväksi sellaisenaan, pakottamatta.

KUVA:
Ari Liimatainen, Hyvinvoinnin seuraukset
Haihatuksessa 2010

3 kommenttia .

VEIKÖ KISSA KIELEN?

Tiistai 12.5.2015 klo 14:24 - Merja, Itä-Hämeen Päivän vieras -kolumni 12.5.2015

 kuva:
Joutsa for foreigners -opaskirjanen/Joutsan kunta/ copyright Haihatus, Merja Metsänen

etukansi_1ilmantekstia_600.jpg

Matkailu avartaa, eikä aina tarvitse edes itse matkustaa minnekään. Minäkin olen oppinut taidelaitoksemme kansainvälisiltä residenssivierailta jo melko paljon. Osaan jo olla joskus vähättelemättä itseäni, siksi aion tässäkin vain hyvin pienesti punastellen nostaa kissan häntääni ja väittää omahyväisesti, että Joutsa on aika paljon kansainvälistynyt taidelaitoksemme kolme vuotta sitten aloittaman taiteilijaresidenssin ansiosta.

Heti perään tohdinkin nostaa koko kissan pöydälle ja kannustaa paikallisia yrittäjiä ottamaan rohkeasti huomioon kansainvälisistä vieraista koostuvan uuden markkinakohderyhmän. Residenssissämme asuu ja työskentelee 5-6 ulkolaista taiteilijaa kuukaudesta kolmeen pituisia jaksoja kerrallaan ympäri vuoden. Se tekee vuodessa kuutisenkymmentä taiteilijaa kaikkialta maailmasta. Eikä pidä unohtaa paikkakunnan monissa matkailupalveluyrityksissä lomailevia ulkolaisia ihmisiä. He kaikki käyttävät täällä myös palveluita ja tekevät ostoksia, ehkä jopa enemmän kuin kotonaan. Matkailuhan on tunnetusti kuluttamisen juhlaa.

Suomenkieltä taitamattomille turisteille ostamista hiukan hankaloittaa myynnin tapahtuminen pääasiassa suomeksi, joka poikkeaa muista kielistä niin paljon, ettei arvaaminenkaan aina onnistu. Tässä kohtaa se kissa siellä pöydällä naukaiseekin, että tarjotkaa hyvät toimijat ja kauppiaat niitä tuotteitanne myös englanninkielellä. Ihan joka tuotteen nimeä ei tietenkään tarvitse kääntää, mutta kotisivuilta olisi hyvä löytyä edes pääasioita, samoin ruokalistat ja esitteet voisi olla hyvä versioida myös englanninkielisiksi.

Joutsan kirjasto on tuottanut esittelytekstistään kieliversion ulkolaisten vieraittensa saataville. Taiteilijavieraamme käyttävätkin suomalaisen kirjaston palveluita mielellään ja syvästi ihaillen. Toisaalta kaupankäynti pienessä keskisuomalaisessa kylässä on varmasti maailman suurkaupunkien asukeille ihan virkistävää ekstriimiä, eikä suomenkielen opetteleminenkaan ole ollut ulkomaan eläville ollenkaan vastenmielistä. Kun brasilialainen ja korealainen taiteilija tarvitsivat teokseensa jotain näppärää liittämistarviketta, he päätyivät muutaman ei-oota tarjonneen kauppareissun jälkeen kirjakauppaan. Kekseliäs kirjakauppias hoksasi tarjota heille haaraniittejä ja opetti samalla uuden suomalaisen sanan. Tyytyväiset taiteilijat eivät vieläkään tiedä sille englanninkielistä versiota, but who needs it, haaraniitti is good enough!

Joutsassa pärjätään puhumalla eri kielillä puolin ja toisin, irlantilainen kirjailijakin kertoi sanoneensa kaupassa suomeksi näkemiin ja saaneensa vastauksen saksaksi auf wiedersehen. Jossei kieli aina ihan natsaa, niin elehditään edes, pääasia on, että tullaan jotenkin ymmärretyksi. Eikä meidän sitä paitsi tarvitse täällä ollenkaan hävetä kielitaitoamme, englantiahan puhuvat kaikki, mutta me osaamme puhua myös suomea.

 

Kommentoi kirjoitusta.

HARTAASTI HÄRÖILLEN

Perjantai 17.4.2015 klo 13:52 - Merja

varjojenmailla450.jpg

PASI MÄLKIÄ: Varjojen mailla (Inhimillistä/Haihatus 2014)

Jessus mikä ihana talvi! Residenssi on totisesti vilkastuttanut entisen kunnalliskodin elämää. Talkoita, tanssia, näyttelyitä, arkeologisia kaivauksia, kantelekonsertteja ja kansainvälisen elokuvan kuvauksia. Paljon taidetta, tavallista ja outoa limittäin ja lomittain. Lanseerasimme tänä talvena ihan uuden taidefestivaalinkin kasaamaan nämä upeat taiteiden sisältä ja rajoilta pulpahtelevat kansainväliset tapahtumat saman Outopäivät art events -nimen alle.
Fantasia -talokin saatiin käyttökuntoon ja toimintaa on jo aloiteltu. Upeille talkoolaisillemme tarjoamiemme harjakais-illallistanssien jälkeen on pidetty pari kokousta ja yksi kantelekonsertti. Pariisilaisen residenssitaiteilijamme Philippe Beer-Gabelin kantelekonsertti maaliskuun lopulla oli niin vaikuttava, että yleisön pyynnöstä päätimme järjestää vielä toisenkin. Perjantaina 24.4.2015 klo 19 Philippe esiintyy soittaen ja laulaen ihan uuden ohjelmistonsa, joten hyvinkin kannattaa tulla vaikka olisi jo edellisessäkin ollut.

Työtä on siis ollut, joten tulkaas joku taas kerran kysymään että mitä ihmettä sinä nyt teet, kun kesänäyttelynkin kuulemma tekee joku muu tällä kertaa. Saatan vaikka sanoa että kunhan lomailen ja nautin taiteesta. Tavallaanhan se on ihan tottakin.

Kansainvälistä ja keskisuomalaista taidetta esitelleet kevätnäyttelyt; Haihatus International 3 ja Jyväskylän taiteilijaseura - kaikilla mausteilla päättyivät viikko sitten ja nyt on heti jo vuorossa kesänäyttelyn rakentaminen. Nelihenkinen Kuraryhmämme eli kuraattorit perheineen saapuvat viikonlopuksi tekemään näyttelylle tilaa. Suunnitelmissa on ainakin yhden väliseinän kaataminen ja parin vinttikomeron tyhjentäminen. Tuttua puuhaa. Taiteen tekemisen takana on aina paljon purkamista, rakentamista ja roudaamista. Nauloja, pölyä, hikeä ja saunomista. Ja ihania ihmisiä.

Kesänäyttelytiedot julkaistiin noin viikko sitten. Näyttelyn nimeksi tuli Hartautta ja häröilyä -Innerlighet och yra. Kuraattorien ajatuksia ja komea taiteilijalista ovat luettavissa kotisivuillamme kesänäyttely 2015 -sivulla. Uskon hartaasti että näyttelyssä on riittävästi hartauden lisäksi taiteen olemukseen vahvasti kuuluvaa häröilyäkin -och samma på svenska, of course! Olemmehan sentään vahvasti kansainvälinen taidelaitos.

1 kommentti .

LÄHITAIDETTA MAALLE

Perjantai 30.1.2015 klo 16:04 - Merja, Itä-Hämeen Päivän vieras -kolumni 30.1.2015

pieni_kansanlaulu_300.jpgkuvassa

Merja Metsäsen Pieni kansanlaulu

Eräs maakunnallinen kulttuurivaikuttaja valoi kymmenisen vuotta sitten uskoa pieneen joutsalaiseen taidekulttuuritoimijaan vakuuttamalla, että periferia voi olla voimavara. Uskoin sen silloin, mutta sittemmin on tuo usko ajoittain päässyt horjahtelemaan. Joskus on ollut niin, että vaikkei pieni kotikunta olekaan halunut taidekulttuuria edistää, niin muualta on apua kuitenkin ollut saatavilla. Nyt on toisin, Opetus- ja kulttuuriministeriön alainen Taiteen edistämiskeskus keskitti viimevuotisessa organisaatiomuutoksessaan koko maan taideasioista päättämisen maakunnista pääkaupunkiin ja ainakin omassa keskisuomalaisessa maakunnassamme ovat voimavarat pääosin valjastettu sen suurimman kaupungin kulttuurin edistämiseen. Pienemmät paikkakunnat saavat nyt puuhailla iltamiaan itsekseen ja isompaa kulttuurinnälkää potevat asukkaat kyyditköön itsensä kaupunkeihin, siellähän sitä on taidetta.

Hyviäkin uutisia on kuulunut ja niistä toivoisin otettavan meilläkin onkeen. Monen maalaispaikan taidekulttuurielämän pelastus voi olla esimerkiksi oma tai useamman kunnan yhteinen kuntataiteilija tai kulttuurintuottaja. Keuruu, Multia ja Petäjävesi ovat palkanneet taiteilijapariskunnan aluksi ainakin vuodeksi ja muuallakin olen viime aikoina kuullut taiteilijoita kuntiin työllistettävän. Forssan seudulla on peräti yksitoista kuntaa lyöttäytynyt yhteen ja perustanut yhteisen kulttuuriyhdistyksen omat lähikulttuuripalvelunsa pelastaakseen. Tällaiseen toimintaan kuntien on mahdollista saada Opetus- ja kulttuuriministeriön tukea, jos vaan katsovat sen tarpeelliseksi. Monissa kunnissa, Joutsa mukaan lukien, tällaisista mahdollisuuksista ei edes keskustella. Kukapa niitä hakemuksia edes tekisi, kun ei ole kulttuurin virkamiehiä enää vuosikymmeniin ollut kunnan palkkarahoja tuhlaamassa.

Pieni valonpilkahdus entisiin vuosiin verrattuna on se, että Joutsassa toimii nykyään kuusihenkinen kulttuurityöryhmä. Sen toiminta tosin keskittyy lähinnä parin vuosittain "pakollisen" tapahtuman, veteraanipäivän ja itsenäisyyspäivän juhlien järjestämiseen. Perinteitä on tietysti hyvä kunnioittaa, mutta toivottavasti työryhmän resurssit ja valtuudet mahdollistaisivat menneiden muistelemisen lisäksi asioiden eteenpäinkin viemisen. Itsenäisyyspäivän juhlaa olikin jo viime vuonna rohkeasti uudistettu pelkästä puhepönötyksestä nykyaikaisempaan suuntaan, siitä iso kiitos.

Joutsan sivistys- ja liikuntapalvelut ovat erinomaiset. Koulutus, harrastusmahdollisuudet ja hyvät ladut eivät kuitenkaan riitä kaikille. Kunhan vielä saisimme taidekulttuurinkin henkitoreistaan kukoistamaan, niin voisipa Joutsakin olla hyvä paikka asua.

1 kommentti .

TAITEEN TILOJA

Keskiviikko 29.10.2014 klo 14:46 - Merja (Itä-Hämeen Päivän vieras kolumni 29.10.2014)

Ainakin vanhempien suomalaisten kuvataiteilijoiden keskuudessa pitää ärsyttävän sitkeästi pintansa käsitys siitä, että taiteilija on vakavasti otettava vasta Helsingissä pidetyn näyttelyn jälkeen. Säännöllisesti sikäläisissä gallerioissa esittäytyen uraa on heidän mielestään myös pidettävä yllä. Tämä on yksi taiteilijoiden itsensä ylläpitämiä ajastaan etääntyneitä sääntöjä. Tuskin Helsingin gallerioissa juuri sen enempää käy edes yleisöä kuin joissain muun maan näyttelyissä. Ainoa etu taitaa olla se taiteilijalle muka tärkeä Helsinki-merkintä ansioluettelossa.

Kaikki näyttelyt ovat tärkeitä taiteilijalle ja hänen uralleen, mutta hyviä näyttelypaikkoja ja taideyleisöä on muissakin kaupungeissa ja jopa maaseudulla. Yleisön ja mahdollisen myynnin lisäksi näyttelyt tuovat tarvittua näkyvyyttä myös tiedotusvälineiden levittämänä. Helsingin Sanomien kulttuurisivut ovat edelleen arvostetuin paikka tulla huomioduksi, joten pääkaupungin asema jonkinlaisena taiteen keskuksena saattaa ylikorostua myös tämän vuoksi. Tosiasiassa Hesarikin ainakin pyhästi pyrkii noteeraamaan koko maan hyvät näyttelyt ja maaseutupaikkojen näyttelyt puolestaan saavat huomattavasti helpommin näkyvyyttä omissa maakunta- ja paikallislehdissään. Tieto myös leviää nykyään aiempia pelkän sanomalehtilevityksen aikoja huomattavasti helpommin ja monin eri keinoin.

Kun taiteilijat tällä hetkellä ihan ansaitusti huutavat palkkaa itselleen, tuntuu kummalliselta pitää väkisin näyttelyä jossain, missä siitä joutuu maksamaan maltaita. Maaseudun näyttelytilat ovat edullisempia ja taiteilijoille luulisi riittävän luovuutta näyttelytilan löytämiseen lähempääkin. Sitä paitsi seiniä tärkeämpää on avara luovuus. Tässä sellaisesta on muutama tuore esimekki. 

Pudasjärvellä taide levittäytyi tänä syksynä ympäri kaupungin keskustaa ja siihen pääsivät osallistumaan tavalliset paikalliset ihmiset, kun valokuvaaja Aki Roukala kuvasi kaupungin katujen varsille pystyttämiin valotauluihin pudasjärveläisiä ihmisiä alusvaatteisillaan kaikkien nähtäväksi. Kyllä, sekin on taidetta, jopa hyvin vaikuttavaa sellaista. Jyväskylässä puolestaan on ensi viikolla taidenäyttely lapsiperheen kotona, kun taiteilijapari Anna Ruth ja Juho Jäppinen avaavat kotinsa ovet House Games triennaalille jo neljännen kerran. Samaisen taiteilijaparin ylläpitämä Äkkigalleria esittelee hyvää kotimaista ja kansainvälistä taidetta tyhjillään olevissa liiketiloissa muutaman päivän ajan aina silloin tällöin. Heinolalaisen kuvanveistäjä Vesa Väänäsen kaupungin ratapihan puistoon omaehtoisesti rakentamaa ja aina avoinna olevaa veistospuistoa unohtamatta.

Monet hyvät taiteilijat tuolta taiteen muka-mekasta Helsingistä ja muualtakin maailmasta osallistuvat mielellään hyvin järjestettyihin näyttelyihin missäpäin Suomea tahansa, joten eiköhän olisi jo aika maakuntienkin taiteilijoiden jättää se oman seutunsa väheksyminen taiteen esittämisen paikkana. Maalla on tilaa taiteelle.

heinolan_ratapiha_400.jpghousegames2014.jpgsyys4002.jpg

Kommentoi kirjoitusta.

MAAILMAN UHKIA

Tiistai 7.10.2014 klo 12:49 - Merja (Itä-Hämeen Päivän vieras kolumni 7.10.2014)

 

gui400.jpg

Joutsan päättäjien kylpyläseminaarin ideariihen tuloksena oli päässyt yhtenä tulevaisuuden uhkana pujahtamaan ”liika kansainvälistyminen” ihan fläppitaululle asti. En ollut seminaarissa paikalla, joten en tiedä mitä ihmettä tuolla tarkoitetaan. Voin vain kuvitella sillä viitatun vaikka virolaisen ahkeran työvoiman tai vietnamilaisten näppäräsormisten puolukanpoimijoiden kamalaan vaaraan. Että jos emme ole varuillamme, ne tulevat, tekevät työt ja syövät meiltä marjatkin.

Niin tai näin, omat ulkomaiset taiteilijavieraamme ovat viihtyneet pienellä uhanalaisella maalaispaikkakunnallamme erinomaisen hyvin. Korviini ei ole kantautunut heidän olleen täällä vaaraksi kenellekään, vaikka voinkin hyvin uumoilla joidenkin heidän kylällä toteuttamiensa taideprojektien saattaneen hyvinkin aiheuttaneen hienoista hämmennystä. Tai noh, yhden kerran tuli humalaisen joutsalaismiehen varoituspuhelu että ”sen teidän brasilialaisen ois parempi pysyä kaukana mun tyttöystävästä!”

Meidän ulkomaan uhkamme tapaavat kehua kaiken täkäläisen toimivuutta, aikataulujen pitävyyttä ja ihmisten luotettavuutta. Potkupyörillään lujaa ohi sujahtavat mummot, kauppojen valtaisat makkaravalikoimat ja bensa-aseman lauantai-iltojen discot ovat heille mieleenpainuvia elämyksiä. Toisin kuin ehkä paikallisille tylsyyteensä virikettä kaipaaville asukkaille, on maailman suurten kaupunkien, kuten New Yorkin ja Pariisin kasvateille pelkästään myönteinen kokemus kävellä illalla täysin hiljaisessa kylässä, jossa ei näy ristinsielua missään. Ihmetystä ovat aiheuttaneet myös sellaiset meille itsestäänselvyydet kuin että kukkakaupat jättävät kukat kesäöiksi ulos varkaita pelkäämättä eikä polkupyörää varasteta vaikka se joskus jäisi lukitsematta. Kun australialainen Katrina kysyi kaupunkireissultaan kesäyönä palatessaan, että onko turvallista kävellä yksin kylän läpi, en edes ymmärtänyt hänen kysymystään, miksei olisi. Kesällä he ovat haltioissaan valosta, syksyllä tähdistä ja talvella lumesta ja jäästä.

Näiden kansainvälisten hehkutusten myötä olen oppinut karistamaan itsestäni suomalaisuuden turhaa vaatimattomuutta. Kun Texasin Randall ihmetteli syyskuun alkupuolen aurinkoisia säitä, osasin jo vähättelyn sijaan vastata olankohautuksella: well, katsos, tällaista täällä aina on.

Lähtiessään he lupaavat tulla varmasti joskus takaisin ja vievät muistojensa lisäksi maailmalle kuvia ja kokemuksia Joutsasta omina taideteoksinaan. Joutsaa on nähty ja nähdään vastakin ympäri maailmaa monissa gallerioissa ja taidemuseoissa. Nyt syyskuussa julkaistiin Espanjassa costaricalaisen kirjailijan Joutsassa kirjoittama kirja. Joutsassa valmistunutta kuva- ja äänitaidetta esiteltiin Korean Soulissa taidegalleriassa ja Alankomaiden Rotterdamin taidemessuilla. Internetissä taiteilijoiden kotisivuilla leviäviävät lukuisat Joutsan kuvat ja tekstit. Olisiko sekin uhka? Maailman liika joutsalaistuminen?

Kommentoi kirjoitusta.

IMAGOA ETSIMÄSSÄ

Tiistai 8.7.2014 klo 13:02 - Merja (Päivän vieras -kolumni Itä-Hämeessä 8.7.2014)

 

kaikkihan_me.pilakuva_haihatuksen_seutu400.jpg

Mikä on Mänttä? Kaukana kaikesta ja rumakin vielä, ensimmäiseksi siitä joskus tuli mieleen vain vessapaperi. Vaan ei enää, nykyään Mänttä on kaikkien kuvataiteen ystävien mekka ja muidenkin sivistyneiden tai muuten vaan elämästä innostuneiden ihmisten vierailupaikka, oikea taidekaupunki.

Alussa yksi rohkea, ei taiteilija, mutta muuten nykytaiteesta kiinnostunut ihminen ryhtyi toteuttamaan huikeaa taidenäyttelyvisiotaan. Parhaaksi onneksi pienestä kaupungista löytyi sellainenkin katoava kulttuurin rikkaus kuin virassa oleva kulttuurisihteeri, joka innostui tukemaan projektia. Ilman tuota yksityisen kansalaisen innon paloa sopivasti yhdistettynä kaupunkibyrokratian rattaista yllättäin löytynyttä henkistä ja etenkin taloudellista panostusta tuskin mitään niin mahtavaa olisi koskaan lähtenyt vyörymään.

Ensimmäinen Mäntän Kuvataideviikot -tapahtuma järjestettiin vuonna1993. Tuon suomalaisen maaseutupaikkakunnan kuvataide-ihmeen sytyttäjät olivat saaneet innostettua mukaansa muitakin taiteen ystäviä ja ponnistus oli suuri kaikille osallisille. Epäilijöitä ja tiukkoja vastustajiakin oli, joten ensiaskeleet ovat varmasti tuntuneet – josseivät nyt ihan kivireen kiskomiselta, niin tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta ainakin. Kaupungin tuki ja myönteinen asennoituminen alusta asti oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeä asia. Ilman sitä Mänttä ehkä edelleenkin tunnettaisiin vain vessapaperistaan, jos enää siitäkään. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin Mäntän Kuvataideviikot on Suomen suurin vuosittainen nykytaiteen katselmus ja kesän puhuttelevin tapahtuma.

Mänttä on hyvä esimerkki siitä, kuinka myönteinen yhteenpuhaltava ilmapiiri luo kasvua ja yhteistyö virittää uutta. Kun asia koetaan tärkeäksi ja siihin uskotaan täysillä, voidaan uutta luovaan asiaan aina kuuluvat narinatkin sivuuttaa hyväntuulisesti. Tätänykyä paikkakunnalle on keskittynyt paljon muitakin taidetapahtumia, museoita, näyttelyitä ja musiikkia sulassa sovussa, ei keskenään kilpaillen, vaan yhteistä taidesynergiaa hyväksikäyttäen. Taidetta on jo niin paljon, ettei sitä kertavilkaisulla kukaan pysty käymään läpi, joten yöpymisiä, syömisiä, juomisia ja kaikkea muuta ihmisten lomamatkoillaan ja muilla taideturneillaan kuluttamaa tarviketta, välinettä ja palvelua menee hyvin kaupaksi. Taiteiden hyöty menee Mäntässä monien kukkaroon, ihan vähiten siitä luultavasti hyötyvät taiteilijat. Narisijatkin lienevät jo leppyneen.

Entä miten on meillä Itä-Hämeessä, Mänttää huomattavasti paremmin etelän suunnasta tulevien taidematkaajien saavutettavissa olevilla paikkakunnilla? Onko täällä imagot kohdillaan? Mikä on Sysmä? Kuvataidepiireissä se vielä hämärästi muistetaan Suvi Pinxistään, joka kukoisti aikansa ja hiipui yhden miehen mukana eläkkeelle. Mikä on Hartola? Kuningaskunta, joka markkinoi itseään nalleksi pukeutuneella miehellä. Mikä on Joutsa? Joutsan Pommi. Onneksi Heinolassa sentään jyrää.

Kommentoi kirjoitusta.

ROSKISPÖMPELIN TARINA

Tiistai 17.6.2014 klo 16:31 - Merja (Päivän vieras -kolumni Itä-Hämeessa 5.6.2014)

fantasia400.jpg

Kaikki alkoi siitä kun köyhän kulttuuri-yhdistyksen väki kyseli kunnanvirastolla kunnan varikolla näkemäänsä roskiskatosta omaan käyttöönsä. Samalla reissulla he saivat ohimennen vihiä naapuritalonsa mahdollisista purkuaikeista. Vanhan hyvärunkoisen hirsitalon purku-uhka kirpaisi, joten kuntaan jätettiin äkkiseltään puolhuolimaton vihjaus siitä, että sille saattaisi hyvinkin löytyä käyttöä omasta pihapiiristään.

Tavallinen, vuosien varrella rumaksi uudistettu talo on alunperin rakennettu Joutsan kunnalliskodin väentuvaksi. Vielä kuluvan vuosituhannen alkuvuosina sitä asutti vaihtuva joukko alkoholisteja. Naapurihaihatuksessa talosta puhuttiin "humppilana" ja kevään ääniksi tiedettiin kuistilta kuuluva matala örinä humppien siirtyessä savuisesta torpastaan ulos virvoittelemaan. Naapuruus oli silti ihan myönteistä, ei sen isompaa häiriötä, jossei iloakaan. Muutaman viimeisen vuoden talo toimi kirpputorin huonekaluvarastona. 

Kuukauden kuluttua tuli kutsu kuntaan juttusille ja yllättävä tarjous. Roskispömpeliä ei edes mainittu, vaan koko kunnalliskodin kiinteistöä tarjottiin ostettavaksi. Pelkkää purku-uhan alaista piharakennusta ei luvattu myydä, vaan samalla tontilla oleva kunnalliskodin entinen sairasosasto-rakennus sisältyisi kauppaan.

Huhhuh, siinä vaiheessa köyhä kulttuuriyhdistys otti kylmä hiki otsallaan aikalisän ja mietti kuukauden ajan tarkasti, porukalla ja oikein monellakin porukalla ennenkuin teki tarjouksen. Yhdistyksen hallussa oli jo ennestään kunnalliskodin entinen mielisairasosasto, joten kyllähän toiminnan laajentaminen koko kiinteistöön kiinnosti, varsinkin kun tiloille oli sopivaa käyttöäkin mielessä.

Kunnassa puolestaan haluttiin päästä eroon suuria ylläpitokuluja aiheuttavista taloista, joten hallitus hyväksyi tarjouksen yksimielisesti. Valtuusto sen sijaan veti jarrua, koska yllättävä kiinteistökauppa aiheutti paikkakunnalla yleisen hätäännyksen, kuten niin usein kunnan omistamia taloja myytäessä. Julkisen myyntimenettelyn jälkeen se silti myytiin ainoan tarjouksen tehneelle kulttuuriyhdistykselle, velaksi ja viiden vuoden maksuajalla.

Siinä sitten oltiin! Kolmen suuren talon valtavien ylläpitokustannusten maksajina, yhden täydellisen peruskorjauksen ja kahden muuten vaan jatkuvaa remppaamista vaativan talon omistajina. Jupakka oli myös jakanut kuntalaiset ystäviin ja vihamiehiin, mikä kyllä tuli selväksi kylällä liikkuessa.

Isoa remonttia on nyt sitten tehty kohta kolme vuotta. Remonttimiehinä ovat olleet niin paikalliset kuin ulkomaita myöten tulleet vapaaehtoiset taidekulttuurin ja vanhojen hirsitalojen ystävät.

Talo on saanut nimekseen Fantasia, joka Wikipedian mukaan tarkoittaa mielikuvitusta. Yllättävänä kylkiäisenä tulleesta isommasta rakennuksesta tuli Utopia, koska se tarkoittaa ihanneyhteiskuntaa, jota ei ole. Utopisti puolestaan tarkoittaa taivaanrannan maalaria, joka ei ymmärrä tai ajattele realiteetteja. Heitäkin on, mikä lienee täten todistettu.

fantspyykkari450.jpg

ps.

tarina jatkuu tuellasi:

rempparahat ovat loppuunkäytettyt joten kaikkia kulttuurin ja vanhojen hirsitalojen ystäviä toivotaan mukaan lahjoittamaan Haihatuksen Fantasian joukkorahoituskamppanjalle esimerkiksi internetissä täällä tai Haihatuksen Henki ry:n rahankeräystilille Osuuspankkiin: FI41 5082 0720 0422 82

rahankeräyslupa 2020/2013/5474
myöntäjä Poliisihallitus
voimassaoloaika 28.4.2014 – 27.4.2015 
voimassaoloalue koko Suomi Ahvenanmaata lukuunottamatta
Kerättävät varat käytetään yhdistyksen omistaman Fantasia -talon remontin valmiiksi saatta
miseen.

apua300.jpg

 

Kommentoi kirjoitusta.

TYÖSSÄOPPIMISENI HAIHATUKSESSA

Keskiviikko 28.5.2014 klo 13:12 - Silja

silja_toimisto_400.jpgsilja_totsa_400.jpg

'

Kevät on mennyt todella nopeasti ja hellettäkin on jo kerennyt olla. 

Vastahan tässä oli huhtikuun seitsemäs päivä, jolloin aloitin työharjoittelun ja nyt eletään jo toukokuun loppua. Ulkona vihertää reippaasti ja muistuttaa tulevasta kesästä. Ilmakin on kesäisen sateinen. Niin vain työssäoppimispäivätkin käyvät vähiin ja tänään se on sitten viimeinen päivä.

Muistan vielä ensimmäisen työpäivän ja sen, kuinka paljon jännitti. Ensimmäinen työpäivä on aina jännä paikka, kaikille. Ei vielä tiedä, mitä muut odottavat ja mitä pitäisi tehdä. Onneksi se aina selkiytyy pikkuhiljaa. Työharjoittelijana ei vain aina meinaa muistaa, että kaikkea ei tarvitse eikä pidäkään osata heti.Siksi onkin hyvä kokeilla monenlaisia töitä, ihan omankin alan sisältä, että saa paljon kokemusta ja oppii uusia asioita. Halusin Haihatukseen nimeenomaan siksi, että halusin kokeilla välillä muuta kuin varsinaista myyntityötä ja lisäksi olen kiinnostunut taiteista. Onneksi työ kuitenkin sisälsi myös asiakaspalvelua, jossa haluan kehittyä ja jota tarvitaan matkailualalla.

Samalla pääsin myös tutustumaan kulttuuriyhdistyksen toimintaan ja auttamaan taiteilijoita töiden rakentamisessa ja ripustamisessa. Se oli mielenkiintoista ja tajusin, että taidenäyttelyn rakentaminen vaatii paljon työtä, vaikka se voi vaikuttaa helpolta hommalta. Näyttelyn rakentaminen myös vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Aina kaikki ei mene niin kuin on suunniteltu ja silloin on hyvä pitää hieman kahvitaukoa ja miettiä uudestaan. Ilmapiiristä huomaa nopeasti tietyn rentouden, vaikka välillä on tottakai oikeasti kiire saada jotain valmiiksi. Kiirettömyys on mukavaa, mutta toisaalta stressiin on niin nykyaikana tottunut, että rennosti ottaminen oli ainakin välillä vaikeaa. Sitä on kuitenkin hyvä opetella kaikkien. Ei aina tarvitse olla menossa ja murehtia turhia.

Harjoittelujakso tarjosi minulle todella paljon. Tutustuin uusiin ihmisiin ja tein monipuolisesti kulttuuriyhdistyksen töitä aina toimistossa istumisesta kassavaunun maalaamiseen. Kerkesin myös tekemään tuotteistamisen näytön ja mahdollisesti hyvän pohjan tulevalle opinnäytetyölleni tällä harjoittelujaksolla. Nyt koulujutut näyttävät taas paljon selkeämmiltä ja uskon vahvasti, että valmistun ajallani vuoden päästä. Vaikka saankin matkailuvirkailijan paperit, sitä ei tiedä, vaikka jonain päivänä tekisin jotain kulttuurityötä. Ala on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen ja oman luovuuden käyttäminen on kiehtovaa.

Suosittelen lämpimästi kaikille koululaisille, opiskelijoille ja muille vielä omaa alaansa hakeville tai uudelleen miettiville kokeilemaan töitä taidekulttuurin parissa. Tänne Haihatukseenkin haetaan harjoittelijoita heinäkuulle, joten kannattaa ihmeessä hakea. :) Suosittelen myös vierailua oman lähiseudun taidenäyttelyssä, vaikka näin kesäaikaan. Saattaa ehkä tuntua, ettei ymmärrä taiteesta yhtään mitään ja mitähän tuokin nyt sitten esittää, mutta se ei haittaa. Oma harjoittelujakso on opettanut ainakin sen, että taiteilijoilla on oma ideansa teoksen takana, mutta se ei ole ainut oikea tulkinta ja jokaisella katsojalla on oma näkemys. Ja jos näyttely kuulostaa tylsältä taulujen tuijottamiselta (jota se ei ole), kannattaa viedä koko perhe kesäteatteriin, käydä porukalla konsertissa tai vaikka kokeilla tanssituntia kavereiden kanssa. Kulttuuria on kaikkialla ja se sopii kaikille. Kesä on loistavaa aikaa todeta se itse, sillä Suomi on täynnä kesätapahtumia, isompia ja pienempiä. Rohkeasti vaan. :)

Silja Ilmonen, joutsalainen matkailualan toisen vuoden opiskelija

1 kommentti .

KADONNUT VATUPASSI

Torstai 15.5.2014 klo 14:26 - Merja (Itä-häme, Päivän vieras 13.05.2014)

pekka_p.jpgKulttuurilaitoksessa kevät tietää yhä enemmän ruumiillista työtä. Tavaroiden nostelua, pakkauksien purkamista, jopa hiekkakuormien kärräämisiä ja seinien maalaamista. Taidenäyttelyiden järjestäminen ei todellakaan ole pelkkää pientä ja sievää sommittelua.

Kesäkuun alussa avattava kesänäyttely on jo syksyn ja talven aikana suunniteltu valmiiksi. Toukokuun alkupäivinä tulevat 37 näyttelyyn osallistuvaa taiteilijaa ripustamaan ja rakentamaan omia teoksiaan yhdessä kuraattoreiden kanssa. Välillä keitetään soppaa tai kahvitellaan ja taas mennään tukka putkella, missä se vatupassi on, onko kukaan nähnyt mittaa, oiskohan täällä jossain vielä kolmas vasara ja minkäkokoisia ruuveja tähän seinään tarvitaan? Onneksi taiteilijoilla on hyvin kehittynyt estetiikan taju eli hyvää silmää ja he ovat yleensä käteviä käsistään eli vasarakin pysyy käsissä. Muitakin työkaluja toki tarvitaan, sillä nykytaiteen näyttelyssä ei esille tuoda pelkkiä keveitä tauluja. Juuri eilen esimerkiksi kiinnitimme seinälle kokonaisen huonekalun.

Meillä kaikilla ripustajilla on myös yhteinen päämäätä, hyvä näyttelykokonaisuus. Perusteellisestikin tehty näyttelysuunnitelma menee uusiksi siinä vaiheessa, kun jollekin teokselle löytyy vieläkin parempi paikka tai joku ei vaan yksinkertaisesti natsaa toisen viereen. Jossain välissä on suunniteltava ja toteutettava painomateriaalit ja muu markkinointi. Eihän kukaan tiedä tulla näyttelyyn, jollei tietoa levitetä eikä avajaisiin kutsuta. Voi ei, kuka suunnittelisi tämän vuoden teepaidan printin?

Jokakeväiset suuriksi joukkokohtauksiksi kutsutut yhteiset ripustustalkoot sujuvat yleensä sovussa ja hyvässä hengessä. Kuraattoreiden painajaisten estämiseksi ja stressin helpottamiseksi näyttely pyritään tekemään nimilaputtamisia, teosluettelointia, tiedottamisia ja siivoamisia vaille valmiiksi jo paria viikkoa ennen avaamista. Eihän se toki täysin onnistu koskaan, mutta noin boheemisen kutakuinkin kuitenkin. Näyttelyn avajaispäivä on yleensä stressin korkein huippupiste ja aina tuntuu että jotain jää tekemättä. Vaikka ei sitten kuitenkaan mitään oleellista, koska jokainen näyttely on valmistututtuaan se kaikkien aikojen paras ikinä.

Näyttelyvieraat sanovat usein alkukesästä että jahas teillä ne sitten alkoivat taas työt! Tietäisivätpä vaan! Siinä vaiheessa kun päästään sentään jo näyttelyvieraiden kanssa jutustelemaan, ovat raskaimmat työt jo takana. Suomi on monien kesänäyttelyiden maa, joten meitä kulttuurin keväisiä ahertajia on paljon ja työtä riittää, sillä seuraavaa näyttelyä aletaan jo pikkuhiljaa kokoamaan aina viimeistään edellisen avauduttua.

Kommentoi kirjoitusta.

VAPPUPUHE (Itä-Häme 30.4.2014)

Keskiviikko 30.4.2014 klo 7:18 - Merja

culture450.jpgKaverit! Nyt on vappu, taiteen ja kulttuurin juhla. Perinteisesti on tätä keväistä juhlaa vietetty työläisten ja opiskelijoiden juhlana. Poliittisesta sisällöstään huolimatta se on kuitenkin aina ollut muodoltaan taidetta ja luovaa kulttuuria.

Vappuna tuodaan aatteet, asemat ja ansiot esiin pukeutumisella ja esiintymisellä. Pasteerataan ylioppilaslakit päässä, prenikat rinnassa ja serpentiinit kaulassa. Lapsille ostetaan ilmapallot, huiskat, pillit ja päristimet ja yhtälailla kuuluu meteli ja melske asiaan aikuistenkin vappujuhlinnassa. Vappu on ihmisten kohtaamisia ja yleistä ilonpitoa perinteitä noudattaen. Se on torvisoittoa ja kuorolaulua. Omat arvot osoitetaan ryhmittymällä samanhenkisten joukkoon, marssimalla oman aatteen puolesta ja kuuntelemalla omien vappupuheita. Kokoonnutaan kallioille ja toreille yhdessä lausumaan, laulamaan ja juomaan maljoja keväälle, työlle ja aatteelle. Kyllä. Se on kulttuuria, vaikka voissa paistaisi.

Poliittiset vappupuheet toistavat samaa mahtipontista mantraa laidasta laitaan ja vuodesta toiseen, huonosti menee, kaikki on kuralla, mutta täältä noustaan vielä! Jos olisi olemassa Taidekulttuuripuolue, niin sen vappuhetta kuuntelisin mielelläni esitettävän asiallisesti omaperäisen taiteilijan M.A.Nummisen selkeällä ääntämyksellä, kirjakielellä, mutta sopivan särön antavalla hiukan narahtavalla äänellä. Numminen vihitään tänä keväänä Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi ansioistaan suomalaisen kulttuurin monipuolistajana ja omaperäisenä lähettiläänä. Hän olisi mies paikallaan ja tietäisi mitä sanoa.

Perinteitä noudattaen voisi puheen ydinajatus olla vaikka tämänsuuntainen: Kulttuuri on sivistyksen juuret, joita ilman yhteiskunta on vain villi viidakko. Näinä kovina kurjuuden aikoina, kun taiteen ja kulttuurin määrärahoja on jälleen rankasti leikattu, vaaditaan maamme kulttuuriväeltä yhä enemmän luovuutta ja lujuutta. Työllä ja yhteisellä tahdolla me vielä nousemme tästä harmaasta budjettikurin suosta! Taide ja kulttuuri nostavat päänsä kuin kevään ensi krookukset lumen keskeltä ja tuovat kaiken hyvän ja kauniin ihmisten iloksi. Kulttuurimäärärahoja ei tule enää senttiäkään vähentää! Onhan aiempienkin kriisien aikana todettu kulttuurin merkityksen vain kasvaneen, kun ihmiset hakevat siitä ahdistavaan arkeensa vastapainoa. Kulttuurista säästäminen on helppoa, mutta ajaa vain ojasta allikkoon. Monet eri maissa tehdyt selvitykset osoittavat sen olevan pikemminkin kilisevä rahasampo kuin loriseva turhuuden kaivo. Kulttuuri tuo enemmän kuin vie. Koskahan se tässä maassa uskotaan todeksi.

Kaverit, taiteilijat ja kulttuurin kuluttajat liittykäämme yhteen ja uskokaamme taiteiden voimaan! Tänään nauttikaamme vapusta, iloisesta luovuuden juhlasta, laulakaamme, lausukaamme ja juokaamme yhdessä malja kulttuurille!

Lopuksi toivotan kaikelle kansalle kulttuurikasta vappua!

Kirjoittaja on joutsalaisen aatteellisen kulttuuriyhdistyksen työläinen
Merja Metsänen
merja@haihatus.fi

Kommentoi kirjoitusta.

FANTASIAREMPAN LOPPUKIRI

Sunnuntai 5.1.2014 klo 17:15 - Merja

Fantasiatalon remontti on edennyt odotetusti. Meijän miehet Raimo ja Pekka ahkeroivat tänään loppiaisaattonakin välisiivouksia ja hirsiseinien höyläämisiä. Työtä on nyt jatkettava talkootyönä ainakin toistaiseksi, sillä joulun alla jouduimme pistämään palkallisen timpurin pois työmaalta, koska EU-leader lompsamme pohja alkoi jo vilahdella tyhjenemistään.

Timpuri-Eikkamme uutteralla panostuksella Fantasia etenikin kuin juna keväästä lähtien. Talossa on nyt talviturkki päällä eli eristeet ja paneloinnit on tehty, kuisti rakennettu, lattiat ja ikkunat on paikoillaan, osin ovetkin.  Muutama levynpala kamaripuolella vielä seinälle ja sitten pääsemmekin jo maalaushommiin, maalipöntöt on jo hommattu. Talkooväki on tervetullutta osallistumaan näihin mukaviin jo valmista tekeviin sisähommiin. Putki- ja sähkömiehet saapukoot sen jälkeen. 

Remontti valmistuu kuluvan vuoden 2014 loppuun mennessä. Näin on sovittu rahoittajan kanssa. Remonttirahojen hupeneminen ei tullut mitenkään yllätyksenä, mutta pistää nyt meitä kaikkia timpuri-Eikan tilalle remonttitalkoisiin ja kaikin nystyröin pohtimaan keinoja rahan riittämiseksi.

Rahankeräyslupaakin on haettu poliisilta ja päätöksen pitäisi tulla nyt keväällä. Luvan saatuamme aloitamme reippaan rahankeräysprojektin saadaksemme tämän hienon vanhan hisrsitalon remontoitua kurjainhoitolaitolaitoksen väentuvasta taidekulttuurilaitoksen väentuvaksi.

Fantasia avataan keväällä 2015 ja sen sisällön suunnittelu on myös nyt työn alla. Ajatuksia on, mutta avoimin mielin otamme vastaan ehdotuksia. Voisiko se olla musiikkia? nukketeatteria? museomaista? toiminnallista? Kuka keksii? Tuoreet ideat ei olisi nyt yhtään hullumpia.

fants3002.jpgfants3003.jpgmaarit300.jpg

Kommentoi kirjoitusta.

TILAA TAITEELLE

Lauantai 9.11.2013 klo 14:13 - Merja

Kaupunkilaiskolleegoita ahdistaa.
Jyväskylän taiteilijaseura on syystäkin älähtänyt kaupungin uusimmasta talousarviosta, joka uhkaa 10 prosentin kulttuuriavustusten leikkauksilla ja taidemuseon siirtämisellä keskustasta syrjään Keski-Suomen museon yhteyteen. Taiteilijoilla tuntuu myös olevan Jyväskylässä, kuten kaiketi monessa muussakin kaupungissa, ainainen pula työskentely- ja esittäytymistiloista. 

Taiteen edistämiskeskukselta ei ole tämä kaupunkilaisten ahdinko jäänyt huomaamatta, joten nyt se hakeekin Keski-Suomeen uutta visuaalisten alojen läänintaiteilijaa, jonka tehtävä tulisi olemaan ensisijaisesti kaupunkikuvan ja -ympäristön kehittäminen sekä taiteilijoiden toimintaedellytysten parantaminen edistämällä  soveltuvien tilojen käyttöönottoa Keski-Suomessa.  Keski-Suomi tarkoittanee tässä kohdin pääasiassa Jyväskylää, koska muualla tätä tilan puutetta ei ole.

Nytpä tekeekin mieleni sanoa että tulkaapa taiteilijat suosiolla pois sieltä kaupungista. Vaikka tänne meille Joutsaan. Täällä on tilaa olla, tehdä ja esittää. Isoja asumiseen ja työskentelyyn sopivia taloja on myynnissä halvalla. Esimerkiksi  monien mahdollisuuksien Opintolasta on tarjottu tähän mennessä 15 000 euroa ja on siinä ja siinä että menekö sillä hinnalla. Kokoonsa ja kuntoonsa nähden ei paha ole hinta hyvällä silmällä remontoidusta Savontien talosta ja ihan keskellä kylää myydään myös entistä Tokmannin taloa. Kylältä kävelymatkan päässä nelostien varressa on  vanha kirppisrakennus ja jessus, mitä kaikkea löytyykään etäämpänä Joutsaa, mutta lähempänä Jyväskylää! Miten olisi vaikka Rutalahden Old Lady?

Näihin äkkiseltään mainitsemiini voisi perustaa vaikka useammankin taiteilijan yhteisöjä.

Maalla on avaruutta vaikka huutaa metsät täyteen, saa olla yksin rauhassa, mutta seuraakin löytyy. Haihatukseen voi poiketa silloin tällöin pikasesti kahvilla tai tulla mukaan tekemään isompiakin taideprojekteja. Ulkomaan matkat korvautuvat nekin kun haihatusvisiteillä pääsee tutustumaan kaikkialta maailmasta tuleviin residenssitaiteilijoihin. Jyväskylään hurauttaa vajaassa tunnissa ja taidenäyttelyitä pääsee näkemään Joutsassakin, ihan keskeisellä paikalla.

Tervetuloa!

opintola.jpgsavontie.jpg
tokmanni2.jpgkirppis.jpg

old_lady.jpg

Kommentoi kirjoitusta.

OMAT KOIRAT PUREVAT

Torstai 22.8.2013 klo 20:32 - Merja, se ahne rahastaja

kassamerja.jpgOlen hiukan kiusaantuneena seuranut Facebookissa käytyä kauhistelua siitä kuinka Helsingin Taidehalli on evänyt kuvataidekriitikolta maksuttoman sisääpääsyn. Kyse on kuudesta eurosta ja maksullisuus koskee ilmeisesti jostain syystä ja ainoastaan Juhlaviikkojen aikaa. Tällaista taidelaitoksen taloudenpidon syövereissä kärvistelevää vapaaehtoistyöntekijää ihmetyttää näiden palkkansa ansaitsevien ymmärtämättömyys siitä, että samassa vuotavassa veneessähän tässä oikeastaan ollaan.

Ymmärrän toki että tässä on kyse ammattiryhmän tärkeästä ammatillisesta oikeudesta ja asia on puhtaasti periaattellinen. Kriitikoiden on minunkin mielestäni päästävä ilmaiseksi näyttelyihin, vaikken panisi pahakseni sitäkään että kriitikon pääsymaksun maksaisi vaikka työnantaja. Ja verotuksessahan pääsymaksut huomioidaan vähentävinä työkuluina kaikilla, joiden työhön näyttelyissä käyminen kuuluu.

Puhun nyt taiteilijavetoisen kesänäyttelyn kassanvartijan ominaisuudessa, en valtiollisen taidemuseolaitoksen. Täältä pienestä kassakopista kuunneltuna kuulostavat kohtuuttomilta keskustelussa heitetyt ajatukset siitä kuinka kaikkien taiteen kanssa työskentelevien ja opiskelevien olisi päästävä ilmaiseksi sisään taidenäyttelyihin. Eihän leipurikaan saa kahvilassa pullaa ilmaiseksi vaikka se kuinka edistäisi hänen uraansa ja taitojaan.

Taiteilijan kommenttina kuultu lausahdus ”minä en ainakaan taiteesta maksa” sattuu kuin oman koiran purema. Kesänäyttelykassassa saan usein kireän kohteliaasti selitellä 8 – 10 euron sisäänpääsymaksua sillä, ettemme yksinkertaisesti pystyisi järjestämään pääasiassa vapaaehtoisvoimin ylläpitämäämme näyttelyä ilman pääsymaksutuloja, silti aina joku kääntyy portilta loukkaantuneena. Ilmaiseksi päästämme lehdistön lisäksi kulloisenkin näyttelyn taiteilijat, laitoksemme omaan toimintaan osallistuvat taiteilijat ja muun lähipiirin. Ilmaiseksi pyritään kyllä kaikenlaisilla korteilla, välillä se on tuntunut jopa lahjonnan kerjäämiseltä tai peräti painostukselta.

Joskus täytyy kuitenkin pyrkiä olemaan tiukkana. Tinkaamistaitoja koetellaan kun tiskillä on vapaapääsyä vaatimassa Rautatieläisten henkilökuntatalehden edustaja kertakäyttökameransa kanssa, musiikinalan tekijänoikeusjärjestön edustaja sunnuntai-iltapäivällä tai Ely-keskuksen työpaikkakorttia vilauttava rouva lastensa kanssa. Muutama vuosi sitten Helsingin taidemuseon johtokunnan jäseneksi itsensä esitellyt palasi mökönä mersuunsa odottamaan kumppaninsa näyttelykierrosta kun ei itse päässyt maksutta. Täytyy myöntää että joskus on tullut lipsuttua, kun muutaman euron tähden en viitsi vaikuttaa ahneelta.

On onneksi toisinkin, jotkut haluavat maksaa vaikka olisivat oikeutettuja ilmaiseen. ”Kyllä meillä toimittajilla on varaa maksaa pieni pääsymaksu” on joku viisas joskus sanonut, eikä ole onneksi ainoa. En itsekään taatusti sorru tinkaamaan näyttelymaksusta missään. Samoin tekevät kollegani meidän näyttelyissämme käydessään, maksu suoritetaan itsestäänselvyytenä, eikä rahasta puhuta. Kukapa näyttelyn järjestäjää ymmärtäisi paremmin kuin toinen näyttelyn järjestäjä.  

Kommentoi kirjoitusta.

FANTASIA SAA SEINÄÄ

Torstai 18.7.2013 klo 20:10 - Merja

fants600.jpgFantasia on yksi Haihatuksen pihapiirin kolmesta talosta. Sitä on remontoitu syksystä 2011 lähtien tarkoituksena valmistua joskus ympärivuotisen kulttuuritoiminnan tilaksi.

Remonttiin on saatu EU-rahoitusta ja hankkeen nimenä on Fantasia. Koska suunnitelmilla on tapana kypsyä kuin viini vanhetessaan, voi Fantasian nimikin vielä vaihtua, kunhan talon lopullinen ulkomuoto ja toiminnan sisältö valmistuu. Sanotaanhan ettei lopullista nimeä voi valita ennenkuin lapsi on syntynyt.

Remontti on edennyt tänä kesänä ripeästi. Sisätilat ovat vielä purkytyön jäliltä ihan avoinna, jokseenkin siinä tilassa mihin se jäi viime kesäisen kansainvälisen työleirin päättyessä. Lattiat ovat vielä niillä sahanpuruillaan, mihin Baris, Canberk, Lin, Bryan, Federico, Anna, Masha, Ksenia, Hugo, Katcka, Kati ja Anna ne jättivät.

Ulkokuori rakentuu parhaillaan uutteran timpurimme Eikan käsissä varmaan tahtiin. Työtä on nyt heinäkuussa tehostanut entisestään  "Haihatuksen nuoriso-osaston" eli kesäpoikamme Iivarin ehtiminen Eikan apuun. Iivari jatkakoon nuorisotyön parissa taas enemmän elokuussa lomakausien päättyessä. Nyt on rakentamisen aika.

Toisessa päässä tonttia on Muu maa kesänäyttely avoinna vielä - apua! eikun enää!- reilu kaksi viikkoa. Joten vielä ehtii, vai ehtiikö?

Kommentoi kirjoitusta.

TOTTELEMATON TAITEILIJA

Torstai 30.5.2013 klo 16:10 - Merjan kolumni Itä-Häme -lehdessä 30.5.2013

kasinaamat450.jpgSisälläni asuva näyttelykuraattori on usein tuskaillut taiteilijoiden heikkoa markkinointikykyä. Olen silloin tällöin sortunut taiteilijalle heristämään asiantuntevaa sormeani siitä, ettei taiteilijaa ole yleisölle olemassa, jossei hänellä ole edes kotisivuja. Samaa asiaa pui tässä kuussa Hesarin uutispäällikkö kolumnissaan. Jussi Pullisen tiukkasävyinen ärähds taiteilijoiden velvollisuudesta olla enemmän avoimesti näkyvillä ja mukana sosiaalisessa mediassa sai taiteilijapuoliskoni paiskomaan kuraattoriminääni pitkin korvia.

Viikko sitten valeli vielä Aalto-yliopisto bensaa tämän taiteilija-kuraattori kriisini päälle. Uutinen kertoi yliopistossa perättävän selkeitä arviointikriteerejä taiteelliselle toiminnalle, mittaristoa, jolla voitaisiin määrittää mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta.

Apua! Pitääkö taiteilijan ryhtyä tekemään taidetta yliopiston ohjeiden mukaisesti? Kuka määrittää hyvän taiteen? Joku professori tai virkamies, taiteilijakollega tai näyttelykuraattori? Emme ole siis mitään oppineet. Aikansa väärinymmärretyimpiä ja yhteiskuntansa normeja rikkoneita taiteilijoita on usein myöhemmin todettu mestareiksi. Ei taiteilijoiden twiittaamisilla ja facebookpäivityksillä saa olla merkitystä hänen työnsä arvostukseen, eikä hänen tarvitse nöyrtyä olemaan julkisesti kaikkien katsottavana ja helposti lähestyttävänä.

Taide on yhteiskunnan murrosikä ja taiteilijan tehtävä on olla tottelematon. Ärsyttää, kokeilla, hakata päätä seinään, olla hankala. Yleisön tehtävä on olla aikuinen, pistettävä hanttiin, vaan ei väkivalloin pakottaa. Yhteiskunta kehittyy kriisien kautta kuin murkkunuori. Paras taide tulee puskista ja nurkan takaa kuin nuorison öinen pilluralli, se on parhaimmillaan yllättäessään ja ärsyttäessään. Sitä se ei tee, jos se on tehty annettujen ohjeiden mukaisesti ja puitu sosiaalisessa mediassa puhki jo ennen esilletuloaan.

Saamme olla tyytyväisiä siitä, että suomalainen apurahasysteemi ainakin tällä hetkellä vielä mahdollistaa hyvän taiteen. Ettei hyvien taiteilijoiden tarvitse markkinoida itseään, vaan he voivat keskittyä itse asiaan, eli taiteen tekemiseen. Hyvä taide huomataan, eikä meillä tarvitse maksaa toimittajille näkyvyydestä, kuten jossain muualla joudutaan tekemään.

Taide pitää myös ottaa vastaan naamatusten ja tuoreesti, ei valmiiksi pureskeltuna. Taiteen tekeminen ei ole aina helppoa, eikä sen vastaanottamisenkaan pidä sitä olla. Toki sosiaalisessa mediassa on myös taiteilijoille ja taiteelle mahdollisuutensa, mutta ei se herra paratkoon voi olla mikään velvollisuus. Taide on yhtä monimuotoista kuin elämä, joku on facebookissa joku toinen ei sinne mene.

Taiteilijaminäni syyttää nyt kuraattoripuoliskoani leipääntymisestä ja työtuoliinsa juurtumisesta. Se vaatii poistumaan toimistosta ja hakemaan taidetta oikeasta elämästä. Ihmettelemään, ärsyyntymään ja olemaan aikuinen, luottamaan taiteilijaan ja taiteilijuuden vapauden perinteeseen. Hyvän taiteen tähden.

1 kommentti .

OSHAWOTIN ONGELMA

Keskiviikko 3.4.2013 klo 11:58 - Merjan kolumni Itä-Häme -lehdessä 3.4.2013

minaosaan.jpgOshawott, pieni kuorivatsainen otus asuu majakassa Pohjois-Atlantilla. Se on sympaattinen ja yksinkertaista elämää viettävä pahvipää, jolle riittäisi ihan tavallinenkin elämä, se että yöllä vain nukkuu ja päivällä leikkii, kuten kaikkien pienten otusten pitäisi. Oshawotin rasitteeksi on kuitenkin jostain ilmaantunut otusten keskuudessa suosittu, mutta Oshawotin mielestä hiukan pelottava Sukkamursu, jonka uhkaava käytös tunkee jatkuvasti häiritsemään jopa sen unia.

Pinkkipossu on Oshawotin pahvipäälajitoveri. Se asuu Omenahotellissa ja röhkii reippaasti päivisin etsiessään tryffeleitä. Öisin sekin yleensä mielellään nukkuu, paitsi silloin kun sattuu riehumaan yöklubeissa ystäviensä Pilli Ponin ja Angry Birds -possun kanssa. Hyvätapainen yökukkuja Niilo Liito-Orava sen sijaan liitelee ja sukeltelee öisin ja näkee päivisin pelottavia unia possuista, niin pinkeistä kuin angry birds -rotuisistakin.

Lisäksi tarinassa seikkailee varsin sekalainen seurue hiiriä, kissoja, merirosvoja, hevosia, poneja ja robotteja, joilla kaikilla tuntuu olevan paljon hyviä ystäviä, mutta myös erilaisia uhkia ja vihamiehiä. Varsinainen suhdeviidakko siis! Onneksi tähän pahisten ja hyvisten porukkaan mahtuu myös suojelijoita, joista esimerkiksi sekoileva ennustaja ei uhkaa ketään, vaan suojelee suvereenisti ihan kaikkia. Sekalainen sakki on kuten mikä tahansa yhteisö, joka suhdekiemuroistaan ja peloistaan huolimatta kulkee rohkeasti ja iloisesti elämäänsä eteenpäin.

Alussa oli vain kasa suuria pahvilaatikoita, 23 kymmenvuotiasta koululaista, luokanopettaja ja kaksi kuvataiteilijaa. Vuoden aikana materiaaleja on haalittu lisää ja taiteilijoita kutsuttu mukaan aina tarpeen mukaan. Sanomalehtiä, liisteriä, maaleja, kankaita, vanhoja vaatteita, tölkkejä, herneitä, riisiä. Viisi kuvataiteilijaa, kaksi tanssitaiteilijaa, näyttelijä, näytelmäkirjailija ja tekstiilitaiteilija. Kuvanveistoa, piirtämistä, maalaamista, nykytanssia, capoeiraa, draamakasvatusta, improvisaatiota, sanataidetta, puvustamista, koreografiaa. Tärkeimpinä kaikista; mielikuvitusta, kädentaitoa, keskinäistä vuorovaikutusta ja kymmenvuotiaiden nuorta intoa toteuttaa itseään.

Joutsan kylillä on jo saatettu kummastella iloisesti pulputtavan koululaisjonon laskeutumista aina maanantai-aamuisin pariksi tunniksi paikallisen taidelaitoksen kellariin. Asia selviää toukokuun alussa, jolloin monitaiteisen koululaistyöpajan aikaansaannokset viimeinkin pyrähtävät kellarista päivänvaloon.

Koulun ja taidelaitoksen yhteisen työpajan tavoitteena on toteuttaa lasten yhdenvertaista oikeutta taiteen tekemiseen ja harrastamiseen sekä tarjota heille kannustavia kokemuksia siitä, miten eri tavoin maailmaa, elämää, toisia ihmisiä ja itseään voikaan hahmottaa. Onnistunut taiteellinen työskentely vahvistaa minkä tahansa ikäisen ihmisen vuorovaikutustaitoja, mutta erityisen tärkeää se on lapsille ja nuorille. Oshawottkin saattaa päästä eroon pelostaan Sukkamursua kohtaan. 

2 kommenttia .

WOMAN BEDROOM

Sunnuntai 27.1.2013 klo 17:08 - Merja Francon tulkkina

Brasilialainen valokuvataiteilija Franco Bubani kutsuu naisia osallistumaan taideprojektiinsa Woman Bedroom

franco.jpg

Brasilialainen valokuvataiteilija Franco Bubani (www.francobubani.com)
 työskentelee tällä hetkellä kolmen kuukauden residenssijaksolla Haihatuksen taiteilijaresidenssissä. Residenssinsä aikana hän työstää muun muassa uutta projektiaan Woman Bedroom/ Naisen Makuuhuone.

Hän kutsuu naisia osallistumaan projektiinsa ja pyytää päästä kuvaamaan heidän makuuhuoneitaan.

Franco toivoo löytävänsä kuvauskohteita Joutsan lisäksi Helsingin ja Jyväskylän suunnista, mutta on valmis menemään kauemmaskin tarvittaessa.

Projektin ensimmäiset kuvat on otettu Jyväskylässä ja parhaillaan Franco on kuvauskeikalla Helsingissä. Puskaradion välityksellä on jo useita naisia ilmoittautunut mukaan projektiin. Taiteilija onkin yllättyneen mielissään tästä tilanteesta.

Francon tavoitteena on kuvata sata makuuhuonetta vuoden 2013 Euroopan kiertueen aikana, Suomen jälkeen huhtikuussa hän matkustaa Saksaan ja sieltä myöhemmin Hollantiin.  

WOMAN BEDROOM on taideprojekti naiseudesta nykymaailmassa naisten ja/tai heidän makuuhuoneidensa kautta kuvattuna. Se on dokumentti naisen identiteetistä ja käsittelee nykyajan naisen  sielun luonnetta ja syvintä sisintä maailmassamme tässä ja nyt.

Kuvaussessio kestää tunnista kahteen ja oikean tunnelman luomiseksi riittävät kulloinkin vallitsevat valaistusolosuhteet. Aikataulu on joustava ja kuvauksia voidaan järjestää arkipäivien lisäksi iltaisin ja viikonloppuisin.

Aidon naiseuden löytymiseksi ja miehisen vaikutuksen välttämiseksi on kuvattavien huoneiden oltava pelkästään naisten asuttamia, ei miesten kanssa jaettuja. Toki projektiin osallistuvalla naisella voi olla mies muulla tavoin elämässään, eivätkä samassa asunnossa asuvat pojatkaan ole esteenä. Projektin lähestymistapa on dokumentaarinen ja kuvauksen kohteena voi olla joko nainen, hänen makuuhuoneensa tai molemmat. Kuvauksessa pyritään aitouteen eikä lavastamista tehdä.

Franco Bubanille naisen makuuhuone on universumi, lavastamaton tila, jossa on omat fyysiset, emotionaaliset, henkiset ja älylliset merkityksensä. "Näen tämän sarjan valokuvat hiljaisina sanoina ja ne mahdollistavat hyvin erityisen lähestymisen, koska hiljaisuus on intimiteettiä." sanoo Franco. "Kuvissa näkyvät sekä ympäristö että lähikuva ja niiden kautta voi kokea sekä sisäisen että ulkoisen maailman, ehkä myös omat unelmat ja todellisuuden." hän toteaa. Franco Bubani on kuvataiteilija, palkittu nyky-valokuvataiteilija ja valokuvauksen opettaja.  

Woman Bedroomista kiinnostuneita naisia pyydetään ottamaan yhteyttä Franco Bubaniin puh 041 7203650, brasfoto@hotmail.com, www.francobubani.com 

Kommentoi kirjoitusta.

Vanhemmat kirjoitukset »